Matkapäiväkirja 4.
Goodbye Peking:
Kiina ei pettänyt tänäänkään, vaan taattua Kiina-jännitystä loppuun asti
Peking, Kiina
Ikkunashoppailua: Bling Blingiä ja silkkimaalauksia
Viimeisenä päivänä Kiinassa ilma oli kääntynyt päälaelleen: oli sateista ja kylmää. Ajattelin lähteä ikkunashoppailemaan: Mitään kun ei voisi oikeastaan ostaa, koska rinkka oli jo muutenkin räjähdyspisteessä. Kiinalaisilla on erkoinen tapa kulkea eteenpäin – ainakin näin suomalaisen näkövinkkelistä: edetään tuuppimalla ja tarvittaessa tönäistään pois tieltä. Asiaa ei tietenkään auttanut juhlaviikkoa, jolloin porukkaa oli kuin pipoa.
Kiinalainen markettikuja oli täynnä mitä ihmeellisempiä tavaroita. Kauniita bling bling taskukelloja ja koruja, kankaalle tehtyjä silkkimaalauksia ja ihmismallista maalattavia ja muovailtavia pienoiskoriste-esineitä. Tavaroita olisi ollut aina välillä kiva jäädä katselemaan pidempäänkin, mutta takana tuleva ihmismassa piti huolen omasta vuorostaan ja päätti milloin olen katsellut tarpeeksi kauan. Noh, en olisi mitään voinutkaan ostaa. Markettikuja oli valtava ja vain yksi monista. Niin kuin monessa suurkaupungissa tähän asti, tulen miettineeksi tavaran paljouden keskellä, että mihin me oikeastaan tarvitsemme tätä kaikkea? Ja mikä on hinta tämän kaiken valmistuksesta?
Päätin että saan ostaa itselleni yhden muistoesineen Kiinasta. Päädyin seinälle kiinnitettävään silkille tehtyyn kukkamaalaukseen. Pienessä kiinalaisessa myymälässä oli koko perhe. Mies maalasi uusia tuotteita, perheen pieni poika leikki lattialla ja nainen palveli asiakkaita. Nainen kertoi hinnan ja sanoin että mietin vielä. Tästä seurasi se perinteinen kysymys: ”Kuinka paljon olet valmis maksamaan?”. Aivan, tämä on taas tätä tinkimisleikkiä. Sanoin hieman alemman hinnan mistä lähteä ja nainen virnisti, kun olin lähtenyt leikkiin mukaan.
Maistelin vielä viimeiset Kiinalaiset herkut ja sanoin heipat Pekingille. Päätin lähteä lentokentälle jo paria tuntia suunniteltua aiemmin, koska ruuhkasta ja taxin saamisen haastavuudesta oli juhlaviikolla varoiteltu. Otin rinkan sekä repun ja lähdin vaappumaan hostellin ohjeistamalle tielle.
Taxin metsästystä ja jännitystä viime hetkiin asti
Ei mennyt kuin muutama minuutti ja kiinalainen mies kysyi, että tarvitsenko taxia. Ihmettelin taxin saamisen nopeutta. Nyökkäsin ja heilutin hostellilta saatua kiinalaisin kirjaimin kirjoitettua ”Lentokenttä, terminaali 6″ – lappua. Lähdimme autolle, joka oli muutaman metrin päässä. Vilkaisin autoa tarkemmin ja huomasin että autossa ei ollut minkäänlaisia Taxi-kylttejä. Pimeä taxi. Se selittää miksi taxin sai näin nopeasti. Noh, sanoi se kaverikin päässeensä näillä aina Pekingissä perille asti – tuumailin kun puntaroin ottaako taxin. Mies aloitti tinkimisen ja sanoi reilusti korkeamman hinnan mitä hostellilta oli ohjeistettu. Rahapussissani oli enää jäljellä 150 juania taksiin ja 40 juania lentokentällä syömiseen. Mietin mielessäni että selviän repussa olevien pähkinöidenkin voimalla, kunhan nyt vaan pääsen kentälle. Totesin miehelle, että minulla on vain 190 juania. Mies jatkoi Kiina apin kautta puhumista ja tinkimistä. Totesin uudestaan että minulla ei ole enempää rahaa. Otin rahapussin ja näytin että siinä oli kaikki rahat mitä minulla oli. Mies kiroili äänekkäästi ja sanoi ”Okei, 190” samalla heittäen rinkkani takakonttiin.
Tilanne tuntui varsin epämiellyttävältä, mutta mietin että ihan sama maksaa hieman ylihintaa kuhan pääsen lentokentälle. Mies ajoi ylinopeutta, ohitteli kaistapäisesti ja kiroili äänekkäästi.
“Anna rahat”
Näin lentokentän kyltit ja olin innoissani maaliin pääsystä – tosin ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Lentokentän kyltit olivat vilahtaneet myös kuskin silmissä. Emme kuitenkaan olleet vielä perillä, vaan jossain moottoritiellä. Kuski sanoi Apin kautta: ”Anna rahat”. Kurtistin kulmiani ja ihmetellen vastasin: ”Annan rahat kun olemme lentokentällä”. Mies toisti uudestaan vielä painokkaammi: ”Annat rahat nyt heti”. Toistin uudestaan: ”Annan rahat lentokentällä”. Mies suuttui ja jatkoi huutamistaan. Tätä väittelyä jatkui pari kierrosta. Mies oli uhkaava ja tilanne tuntui pelottavalta.
Mielessäni mietin että tilanne oli ihan älytön, ei missään maassa ole rahoja annettu kesken matkan – ei edes niissä kaikissa pimeissä taxeissa mitä olen ottanut. Muutaman sekunnin sadasosan mietin mikä olisi järkevin tapa reagoida tilanteeseen. Mietin mitä ja miten mies saattaisi käyttäytyä sekä mitä hän olisi mahdollisesti valmis tekemään. Kävin pikaisesti mielessä läpi mitä rinkkani ja reppuni sisältää eli hätätilanteessa mitä olisin valmis hylkäämään. Yritin myös laskelmoida kuinka lähellä olisimme lentokenttää. Keskelle moottoritietä periaatteessa ei voi pysähtyä, mutta tämähän oli Kiina, ei päde samat säännöt. Mikäli antaisin rahat nyt, minulla ei olisi silloin enää mitään pelimerkkejä jäljellä.
Asiallinen käyttäytyminen ei ollut toiminut, joten jäljelle ei jäänyt kuin vaihtoehto alkaa yhtä aggressiiviseksi. Aloin huutaa vihaisena takaisin: ”Haluan laukkuni, sitten sinä saat rahat.”. Mies jatkoi: ”Haluan rahat ensin”. Huusin takaisin: ”EI! KUN MINÄ SAAN LAUKUN, SINÄ SAAT RAHAT”. Mies tuhahti ja sanoi: ”Hyvä on. Ota rahat valmiiksi. 190 juania!”. Näytin rahat etupeiliin heijastaen, josta kuski pystyi nähdä rahat. Mies tuijotti minua ja minä tuijotin takaisin silmiäni räpäyttämättä. Seuraavat viisi minuuttia autossa oli ihan hiljaista, kunnes kaarsimme lentokentälle ja kuski huusi Apin kautta: ”Anna rahat ja äkkiä ulos autosta”. Huusin takaisin: ”LAUKKU ENSIN JA SITTEN RAHAT”. Mies pysähtyi kauaksi sisäänkäynneistä, meni peräluukulle ja tiputti kiireellä rinkkani maahan. Annoin hänelle rahat, jonka jälkeen kuski juoksi autoon ja kaasutti pois.
Katselin taxin perävaloja ja mietin että jälleen kerran Kiinassa: selvisin. Ja jep, perillä ollaan!
Kiitos Kiina, annoit minulle monta hyvää oppikoulua ja muutaman päivän matkalla jännitystä, ääritilanteita ja selviämistä. Näin upean Kiinan muurin ja pääsin tutustumaan kiinalaiseen kulttuuriin. Nyt olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen että pääsen lähtemään Australiaan 😉
“Happiness is not the absence of problems; it's the ability to deal with them.”
-Steve Maraboli-
2 Comments
Essi W · 1.11.2019 at 16:28
Apua! 😀 vitsi oot tiukka mimmi! Mä olisin kyl ollu ihan kauhuissani ja just toi strategian pohtiminen on tuttua! Onneks selvisit noin ehjin nahoin! 🙂
Leena · 7.11.2019 at 08:20
Kiitos Essi 😀 Tilanne oli kyllä varsin kuumottava. Olin varmaan jo parin päivän ajan sen verran hyvin marinoitunut eri haasteissa, että aivot meni tuossa kohti vain selviämis-autopilotille. Näinpä, onni oli matkassa ja loppu hyvin – kaikki hyvin 🙂